Pintakosteusmittareita, pintakosteusosoittimet tai pintamittareita myydään nykyään perus rautakaupassakin. Mutta mitä tämä mittari oikeasti mittaa ja mihin sitä voi käyttää?

Pintakosteusosoittimella kerätään vertailuarvoja – mittari ei näytä rakenteessa vallitsevaa kosteutta, vaan se reagoi pinnan sähkönjohtavuuteen. Osoitin ei siis missään tapauksessa näytä kosteutta eikä sitä voida käyttää pinnoitettavuuden määrittämiseen. Pintamittari käytetään pintakosteuskartoitukseen, kun halutaan tietää esim. alueet missä alustan sähkönjohtavuus poikkeaa normaalista, ja voidaan sen perusteella tehdä johtopäätöksiä, tarvitaanko millä alueella tarkempia kosteusmittauksia. Pintamittaus on ainoa pintoja rikkomaton mittausmenetelmä.

Suhteellisen kosteuden mittaus on monesti se paras mittaustapa. Sillä mittauksella voidaan esim. eristetilassa, liimatun pinnoitteen alapuolella tai betonin sisällä mitata rakennehuokosten ilmatilan suhteellinen kosteus. Koska mitataan kosteutta, tähän mittaukseen löytyy myös raja-arvoja.

Piikkimittarilla voidaan mitata puun kosteuspitoisuutta (painoprosentteina). Laitteen mittausalue valitaan mittavan materiaalin tai puulajin mukaan. Mahdolliset kyllästysaineet tai puun suolapitoisuus vaikuttavat mittaustulokseen.

Tarkkoja mittausmenetelmiä ovat näytepala-, pora- ja viiltomittausmenetelmä, sekä materiaalin kosteuspitoisuuden määritys kuivaus-punnitus-menetelmällä. Muut mittausmenetelmät ovat suunta-antavia. Mittausmenetelmän valinta on hyvin kriittinen valinta. Väärällä mittaustavalla voi saada väärät tulokset, jonka perusteella on mahdollista tehdä vääriä johtopäätöksiä. Yksi yleisimmistä virheistä on käyttää pintamittaria pinnoitettavuusmittaukseen, eli arvioida koska materiaali on riittävän kuiva pintamittauksen perusteella.